Tiedon lipas

Seisoin, myrskypilvien saartaessa minut, ulkona tumman puhuvassa mekossa pää taivaalle suunnattuna. Tunsin pisaran kasvoillani. Tunsin toisen ja kolmannen. Pian pisaroita tulvi naamalleni ja tuntui, etteivät ne koskaan lopettaisivat tuloaan. Ne vierivät ihollani ja päätyivät aina jalkoihin asti.

Olin avannut lippaan ja katsonut sisään. Löysin paperin ja luin sen. Istuin jalkojeni päällä ja tunsin miten ne puutuivat. Olin istunut siinä tunteja ja lukenut paperin aina uudestaan ja uudestaan. En ollut aijemmin uskaltanut avata lipasta. Nyt sen kuitenki olin avannut, vaikka olin tiennyt mitä sen sisällä tulisi olemaan. Olin avannut sen ja saanut pääni sekaisin. En tuntenut jaloissani kun pistelyn. Pian en tuntenut sitäkään.

Kuulin kuinka autot toistensa jälkeen ajoivat ohi. Kuulin kuinka joku jalankulkia kysyi mitä teen. Seisoin tiellä katsoen taivasta. Elämäni oli syöksynyt raiteiltaan päin puuta, joka oli odottanut minua ojassa. Nyt olinkin siihen törmännyt. Tai sadepilvet, jotka olivat odottaneet pitkään, kunnes antaisivat maalle vettä ja ihmisille viileämmän päivän keskellä kesää.

Olin yksin. Minulla ei ollut ketään. Paitsi marsuni, joka oli haudattu kesän alussa. Se katseli minua taivaasta ja antoi voimaa. Se ei kuitenkaan riittänyt. Astuin jalkakäytävältä suoraan ison rekan alle ja miten siinä kävikään. Sen arvata saattaa. Nyt olen kaksin marsuni kanssa taivaassa ja katson miten minulle "tärkeät" ihmiset nauttivat elämästään, kunnes kuulevat puhelimensa soivan ja kuulevansa suru-uutiset. Olen jotenkin onnellinen aiheuttamastani pahasta. "Siitäs saivat paskat" ajattelin ja kelluin pilvien päällä.