Tiedon lipas

Seisoin, myrskypilvien saartaessa minut, ulkona tumman puhuvassa mekossa pää taivaalle suunnattuna. Tunsin pisaran kasvoillani. Tunsin toisen ja kolmannen. Pian pisaroita tulvi naamalleni ja tuntui, etteivät ne koskaan lopettaisivat tuloaan. Ne vierivät ihollani ja päätyivät aina jalkoihin asti.

Olin avannut lippaan ja katsonut sisään. Löysin paperin ja luin sen. Istuin jalkojeni päällä ja tunsin miten ne puutuivat. Olin istunut siinä tunteja ja lukenut paperin aina uudestaan ja uudestaan. En ollut aijemmin uskaltanut avata lipasta. Nyt sen kuitenki olin avannut, vaikka olin tiennyt mitä sen sisällä tulisi olemaan. Olin avannut sen ja saanut pääni sekaisin. En tuntenut jaloissani kun pistelyn. Pian en tuntenut sitäkään.

Kuulin kuinka autot toistensa jälkeen ajoivat ohi. Kuulin kuinka joku jalankulkia kysyi mitä teen. Seisoin tiellä katsoen taivasta. Elämäni oli syöksynyt raiteiltaan päin puuta, joka oli odottanut minua ojassa. Nyt olinkin siihen törmännyt. Tai sadepilvet, jotka olivat odottaneet pitkään, kunnes antaisivat maalle vettä ja ihmisille viileämmän päivän keskellä kesää.

Olin yksin. Minulla ei ollut ketään. Paitsi marsuni, joka oli haudattu kesän alussa. Se katseli minua taivaasta ja antoi voimaa. Se ei kuitenkaan riittänyt. Astuin jalkakäytävältä suoraan ison rekan alle ja miten siinä kävikään. Sen arvata saattaa. Nyt olen kaksin marsuni kanssa taivaassa ja katson miten minulle "tärkeät" ihmiset nauttivat elämästään, kunnes kuulevat puhelimensa soivan ja kuulevansa suru-uutiset. Olen jotenkin onnellinen aiheuttamastani pahasta. "Siitäs saivat paskat" ajattelin ja kelluin pilvien päällä.

Kerran tuntee, kerran näkee

Tunsin kylmän ihon omaa ihoani vasten. Kuulin kuinka hän  hengitti. Näin kuinka hän liikkui. En voinut tehdä mitään. Makasin vain aloillani. Pian hän lähti. Kuulin kellon tikityksen. Kuulin kuinka viisarit liikkuivat ees taas. Makasin paikoillani. En liikkunut. Olisin halunnut olla hengittämättä, mutten pystynyt siihen.

Miten se paskiainen pystyi siihen ? Miten se saattoi tunkeutua kovan ulkokuoreni sisään ? Kuinka se sika saattoi tehdä tämän minulle. Minulle, jolla ei mennyt nyt niin kuin pitäisi. Minulle, jonka äiti on juoppo ja isä kuollut auto-onnettomuudessa. Minulle, jonka elämä oli yhtä helvettiä. Miten se paskapää kehtasi tulle luokseni ja ehdottaa jotain sellaista. Ja kun ei suostu niin on pakko tehdä jotain. Miten se saattoi pakottaa minut siihen.

Makasin edelleen ja mietin kysymyksiä, jotka tulvivat päähäni. Kysymyksiä, jotka meinasivat saada minut kyynelehtimään. Kysymyksiä, jotka satuttivat ja jotka tuottivat tuskaa. Minulla oli huono olla. En tiennyt mitä tekisin seuraavaksi. Pitäisikö lähteä vai maata tunti tolkulla ja miettiä asioita, jotka minun olisi pitänyt käsitellä ajat sitten mieleni uumenista.

Päästin kuitenkin pienen hymyn kareen huuliltani, olinhan kerrankin tehnyt jotain mitä minun ei tarvinnut miettiä. Olihan se kuitenkin hyvä, että se paskiainen pakotti minut sellaiseen mitä en olisi halunnut.

Olenko minä yksin ? Onko äiti yksin ? Ei äiti ei ole yksin, hänellä on hänen ihanat juoppo ystävänsä ja hänen elämän tärkein asia: viina. Äiti vitut kiinnosti minun tekemiset ja ajatukseni. Tuhat kertaa olen iteknyt äidin takia. Miksi se juo ?  Miksi se pilaa elämänsä ? Miksi vitussa se pilaan MINUN elämän ? Miksi sen piti ees tehdä mut, jos mä en ole sille vittun vertaa tärkeä. Miksi sen piti juoda aina ?

En muista millon viimeksi olisin nähnyt sen selvin päin. Se oli koko ajan kännissä. Mietin, että mitä vittua mä teen kun äiti kuolee viinaan. Mietin kelle voin puhu.. Ei en miettinnyt kelle voin puhu, koska en voinut puhua nytkään kenellekkään.

Joskus aamuisin herään ja toivon mun koko elämän olleen unta ja että olisin hyvässä perheessä, rakastavien vanhempien kanssa ihanassa talossa, jossa voi tehdä mukavia asioita yhdessä. Mutta ei. Joka kerta kun ja jos herään omasta sängystä nään äitin makaavan sohvalla samassa asennossa, mihin se oli edellis iltana sammunut. Tätä on mun elämä: Helvettiä.


Kirjoittanut Uona, ja haluan muistuttaa, että tää on ihan mun omasta päästä keksitty ! ! Ei liity mun  elämään mitenkään. Kiitos ! :)

Uusi alku

      Heräsin kovalta maalta. Asfaltti oli hiertänyt käteeni ilkeän näköisen jäljen. Mitä olikaan tapahtunut ? Miksi en muistanut mitään ?
    Katselin ympärilleni ja näin valoa. Valo tuli kujan päästä. Oliko se aurinko ? Kyllä, se ei ollut aurinko. Nousin ja katsoin taakseni. Ei minua täällä mikään pidätellyt. Miksen voisi lähteä pois pysyvästi ? Miksi en voisi lähteä pois ja aloittaa elämäni alusta ? Jos joku minulle uuden elämän antaa.   
       Astuin askelee ja uskalsin astua toisenkin askeleen. Kävelin hitaasti, vaikka tiesin ettei kukaan huutaisi perääni. Kukaan ei jäisi kaipaamaan. Olihan elämäni ollut yhtä helvettiä jo pitkään. 
      Katsoin valoon ja katosin samassa sen sisään. En tullut enää ikinä takaisin. Se ei ollut loppuni, mutta se oli minun elämäni helvetin loppu. En koskaan tulisi kaipaamaan sitä. En koskaan tulisi kaipaamaan ihmisiä maan päällä, koska kukaan heistä ei ollut tärkeä minulle. Miksi kenenkään pitäisi olla tärkeä minulle, jos minä en ole tärkeä kenellekkään ? Se oli helvettini viimeinen ajatus. Nyt se oli loppu.
         
                                         Kirjoittanut Uona maaliskuun kauniina aamuna !

Avain

     " Oon tukkani kihartanu, silkki mun lanteita peittää
Enkä takaovee lukinnut, jos sitä mieluummin haluat  käyttää
      Siis beibe tuu jo takaisin, oon ikävästä sekaisin
Mun lähelle sut mä tarvitsen, ja mitään muuta mä pyydä en
Mut kun sä tuut, muista tää
Se, mitä tiellä tapahtuu, se tielle jää "

     Soi puhelimestani kun astelen lumista tietä kotiin. Päivä on uuvuttanut jalkani,
jotka eivät haluaisi kävellä eteenpäin raskaassa lumessa.
Kotipihaan päästyäni kiihdytän vauhtia ja nousen kolme porras askelmaa ylös.
Otan laukkuni sisätaskusta avaimet ja laitan avaimen oven lukkoon.
 Käännän avaimen ja painan
kahvan alas. Ovi aukeaa kuin taika sanasta ja astelen sisään.
    Jätän kengät eteiseen ja riisuntakkini päästyäni huoneeseeni.
Kuulen jostain lehden rapinaa.
Se on isäni. Astelen keittiöön
ja nappaan jää kaapista purtavaa.
Laukkuni on edelleen olallani ja astelen isäni luo. Hän
lukee lehteä olohuoneen nurkkauksessa pieni valo lehteen kohdistettuna.
Silmälasit silmillään hän kääntää katseensa minua kohti ja hymyilee...



Kirjoittanut Uona tänä helmikuisena iltana pienen valon suojassa.

...Ojensin hänelle avaimen. Hän puristi sen kouraansa ja nousi ylös. Käveli eteiseen  ja puki takin ylleen. Näin keittiön ikkunasta miten hän kaarsi autollaan oikealle. Huokaisin syvään ja istahdin tuolille. Otin pöydältä päärynän ja kuorin sen.  Mietin hiljaa mielessäni mitä isä aikoo ja mihin avain kuuluu...